Raahelaisten sukujen omistuksessa aikoinaan ollut soitinharvinaisuus cembal d´amour on Suomen Kansallismuseossa kunniapaikalla.

Ainoa tällä hetkellä maailmassa tunnettu cembal d'amour löydettiin, kun Kansallismuseon soittimia inventoitiin viime vuonna. Raahelaisten sukujen omistuksessa olleen soittimen Kansallismuseolle lahjoitti vuonna 1944 Erik Ossian Bergbom-Wuorenheimon tytär Augustine Therese Wuorenheimo.

Soitin on peräisin 1700-luvulta ja vastaavaa cembal d'amouria ei tiettävästi löydy koko maailmasta. Sen arvoa ei Kansallismuseon konservoija Aki Arposen mukaan pysty rahassa edes arvioimaan.

Soittimen konservoinnista ja ennallistamisesta vastannut Arponen vahvistaa, että soittimen alkuperä selvisi Kansallismuseossakin vasta viime vuotisen inventoinnin yhteydessä.

- Soittimen muoto ei vastaa klavikordia tai spinettiä, joiksi sitä oli aikaisemmin määritelty. Sitten museon keskusvarastosta löytyi soittimen kannen irtonainen osa, joka oli mainittu myös alkuperäisessä esineluettelossa. Kun osaa sovitettiin muuhun kanteen, huomattiin, että nämä palathan kuuluvat yhteen. Silloin havaittiin, että kyseessä onkin cembal d´amour, joista meillä oli vain piirustuksia, hän kertoo.

Maalauksin koristeltu kuriositeetti

Parhaillaan kyseinen soitin on mukana Cembal d'amour - pienoisnäyttelyssä Suomen Kansallismuseossa helmikuun loppuun asti. Soitin on kuitenkin niin harvinainen, että se saa jatkossakin kunnian olla esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä museon komeimmassa näyttelyttelyhuoneessa, Aki Arponen kertoo.

Arposen mukaan cembal d'amour on jäi aikoinaan musiikinhistorialliseksi kuriositeetiksi. Muita pianokoneistollisia soittimia on säilynyt kolme kappaleita, mutta cembal d'amourista on Kansallismuseon kokoelmissa olevan soittimen lisäksi säilynyt vain muutamia mainintoja ja piirustuksia 1700-luvulta.

Soitin on kokonaisuudessaan ollut liki kolme metriä pitkä. Museossa tehtiin löydetylle kannelle laatikko vanhojen piirustusten mukaan. Kannen osaa on Arposen mukaan pidetty todennäköisesti erillisenä seinämaalauksena, sillä kaikissa kannen sisäpinnan peiliosissa on tuntemattomaksi jääneen maalarin maalaukset. Anonyymit maalaukset on tehty suoraan puulle tai ohuen pohjamaalin päälle. Taidokkaiden maalausten takia soittimen kansi on kuitenkin säilynyt liki ennallaan.

Hän sanoo, ettei ole varmaa milloin soitin on lyhennetty - todennäköisesti jo ennen kuin se tuotiin Suomeen vuonna 1814. Soitin on lyhennetty suurehkon klavikordin kokoiseksi. Siihen on asennettu myös klavikordin soitinkoneistosta poikkeava, nykyaikaisempi vasarakoneisto, jonka vastineet löytyvät 1820-luvun Englannista.

Puinen irtojalusta on soittimen laatikkoa nuorempi. Viimeksi soitinta muutettiin 1900-luvun alussa, jolloin Hellas-piano uusi sisustan ja ulkoasu. Ilmeisesti tuolloin soittimen laatikko maalattiin valkoiseksi. Valkoinen maali poistettiin 1940-luvulla kun soitin oli tuotu Kansallismuseoon.

Suomessa aina raahelaissukujen omistuksessa

Todennäköisesti Tukholmassa vuoden 1750 tienoilla valmistettu soitin siirtyi Suomeen 1814 raahelaisen hovineuvos Gabriel Bergbomin (1768-1838) tyttären Margareta Catharinan eli Carinin mukana. Carin oli oppinut soittamaan viettäessään vuoden tukholmalaisessa pensionaatissa. Hän palasi Tukholmasta Johan Langin omistamalla prikillä Neptunus. Kotona Raahessa Carin opetti soittotaidon edelleen nuoremmille siskoilleen ja monille kaupungin neitosista. Soitin oli ensimmäinen laatuaan Raahessa.

Vuonna 1819 soittimella oli tärkeä osa keisari Aleksanteri I:n Raahen vierailun yhteydessä, kun Carin soitti soitti sillä kaupungin portilla Nykyisellä Rientolan mäellä kappaleen "Napoleons tåg öfver alperna".

Ottaen huomioon, että Aleksanteri ja Napoleon olivat olleet joitakin vuosia sitten pitkällisessä sodassa keskenään, ei kappalevalinta ollut ehkä paras mahdollinen. Historian tietojen mukaan Suuriruhtinas matkanteosta uupuneena kuitenkin onneksi nukkui musiikkiesityksen aikana ja skandaalilta vältyttiin.

Arponen sanoo, että musiikkikappaleilla ei tuohon aikaan ehkä ollutkaan voimakasta poliittista merkitystä. Tätä todistavat esimerkiksi nuottikirjat, joita on säilynyt 1800-luvulta. Niissä ovat mukana kaikenlaisia sävellyksiä, alkuperämaasta ja poliittisesta taustasta riippumatta.

Soittimen vaiheita vielä hukassakin

Soittimen vaiheita tutkinut Aki Arponen on saanut tietoja muun muassa lahjoittajan veljentyttäreltä Irja Kaarina Seléniltä. Tarkennettujen tietojen mukaan vuonna 1826 Carin Bergbom meni naimisiin Jakob Gustaf Chydeniuksen kanssa. He muuttivat myöhemmin Ahvenanmaalle, jonne Jakob Chydenius nimitettiin kirkkoherraksi.

Carin ei tiettävästi ottanut soitinta mukaansa, vaan se jäi todennäköisesti perheen viiden nuoremman tyttären käyttöön Raaheen Hovineuvos Bergbomin kuoltua perheen tyttäret muuttivat Ollinsaaren kartanosta Raahen kaupunkiin. Pojista toinen, Johan Erik Bergbom (1796-1869) oli jo muuttanut Raahesta Vaasaan ja mennyt naimisiin Fredrika Juliana Roschierin (1816-1854) kanssa. Heidän lapsiaan ovat mm. Suomalaisen Teatterin puvuston ja tarpeiston hoitaja Emilie Sofia Bergbom (1834-1905) ja suomalaisen näyttämötaiteen perustuksen luoja, tohtori, kirjailija Karl Johan (Kaarlo Juhana) Bergbom (1843-1906) sekä ylitirehtööri Erik Ossian Bergbom (1845-1917).

Vuoden 1838 tienoilla soittimen osti Bergbomin perheen hyvä ystävä, raahelainen Henrica Hjertman o. s. Kröger (1803-1870). Henrican ja hänen aviopuolisonsa piirilääkäri Anders Jacob Hjertmanin (1788-1833) tytär oli myös nimeltään Henrica (1826-1918) ja hänen kumminsa oli Lovisa (Louise) Carolina Bergbom, Carinin pikkusisko.

Henrica Hjertman meni vuonna 1853 naimisiin Carl Albert Levoniuksen (Levón) kanssa. Heidän poikansa Kaarlo Aleksanteri Levón (1867-1936) julkaisi vuonna 1925 soittimen vaiheista kertovan kirjankin "Klaveeri y. m. kertomuksia - (Poimintoja vanhoista kätköistä)".

Erik Ossian Bergbom - vuodesta 1903 aateloituna Wuorenheimo osti soittimen takaisin vuoden 1896 vaiheilla Raahesta, todennäköisesti Henrica Levónilta. Soitin sijoitettiin Pirkkalan (nyk. Tampereen) Härmälään, Lepolan huvilaan, joka oli aiemmin ollut Hatanpään kartanon sivurakennus.

Erik Ossian Bergbomin tytär Augustine Therese Wuorenheimo (1878-1957) lahjoitti sen Suomen Kansallismuseolle 1944. Soittimen sijaintipaikasta ei ole tietoa vuoden 1925-1944 ei ole tietoa.

-luvun puolivälin puuta

Soittimen puuosista on tehty sarja dendrokronologisia ajoituksia. Tutkija Pentti Zetterbergin mukaan soitin on rakennettu aikaisintaan vuosina 1734-1745 ja siihen tarvitut puut on todennäköisesti kaadettu Pohjois- tai Keski-Ruotsissa.

Cembal d'amourin kehittäjä oli eräs aikansa tunnetuimpia urkujenrakentajia, Gottfried Silbermann (1683-1753). Ensimmäisen cembal d'amourin hän valmisti vuoden 1720 tienoilla Saksin Freibergissä. Tausta-ajatuksena lienee ollut kehittää kamarimusiikin esittämistä varten kosketinsoitin, jossa olisi cembalon äänenvoimakkuus ja klavikordin herkkyys. Cembal d'amour mainitaan ensimmäisen kerran eräässä saksalaisessa aikakauslehdessä vuonna 1721. Silbermann toimi yhteistyössä aikansa kuuluisien säveltäjien mm. Johan Sebastian Bachin kanssa.

Julkaistu Raahelaisessa 13.12.2002.

Raili Viirret-Heiskari

Takaisin sivulle Totta ja tarua Raahesta