Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Raahen seurakunta 350 vuotta

 

Raahen vanha puukirkko paloi perustuksiaan myöten heinäkuun 23. päivänä ja sitä seuraavana yönä vuonna 1908

 

Raahelainen julkaisi Raahen seurakunnan historiasta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan 4.7.2002. Osa II julkaistiin 6.7.2002 ja osa III 10.7.2002. Juttusarjan julkaisemisesta Raahen Matkailuoppaat ry:n kotisivulla sovittiin 4.7.2002 kirjoittajan kanssa.

 

Osa I: Pistäytymisiä seurakunnan historiaan

Kolmisen vuotta kaupungin perustamisen jälkeen syntyi 1652 Pietari Brahen toimesta Raahen seurakunta. Se täyttää 350 vuotta. Se ei sijoittunut pakanalliselle alueelle nykyisen ruutukaavan ydinosaan, vaan vuosisataisen kirkollisen hallintojärjestelmän sisälle. Jopa aivan uuden seurakunnan vieressä sijaitsi suurta osaa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaat käsittäneen Salon emäseurakunnan pääkirkko. Nämä alueet olivat jo keskiajalta lähtien kuuluneet Turun hiippakunnan pohjoisimpiin osiin.

Tästä valtavasta Salon emäseurakunnasta jo 1500-luvulla erosivat Kalajoki ja Pyhäjoki omiksi seurakunnikseen, Siikajoki seuraavan vuosisadan lopulla. Tällaisen lohkeilemisen seurauksena jäljelle jäi vain suurseurakunnan keskeinen osa. Sille annettiin 1690 kaksoisseurakunnan asema ja nimi Raahen-Salon kirkkoherrakunta. Sen pääkirkoksi määrättiin Raahen jo 1650-luvulla rakennettu kaupungin kirkko. Tätä merkittävää Herran huoneena palvelemista se suoritti sitten 250 vuoden ajan.

 

Seurakunnan perustaminen oli kallista ja vaikeaa

On muistettava, että seurakunnan perustaminen aina on ongelmallista, varoja kysyvää, ja tietysti monin verroin vaivalloisempaa se oli entisinä aikoina. On rakennettava kirkko, pappila, hautausmaa; perustettava papin, lukkarin, suntion ym. virat, huolehdittava köyhäinhoidosta, koulustakin. Asukkaiden entisestäänkin raskaitten valtion velvoitteiden lisäksi tulivat uuden oman seurakunnan tuomat rasitukset.

Niinpä Salon emäseurakunnan lohkeaminen itsenäiseksi nykyseurakunnaksi kesti satoja vuosia. Mutta aina kun vain katsottiin mahdolliseksi, pyrittiin saamaan oma seurakunta kirkollisten lähipalvelujen turvaamiseksi, kirkkomatkojen lyhenemiseksi ja oman alueen identiteetin vahvistamiseksi.

Heti alusta asti kaupunkiseurakuntaan haluttiin liittää maalaisalueita verotulojen lisäämiseksi ja talouden vakiinnuttamiseksi. Kiista-alueina olivat Pattijoki ja Olkijoki. Pitkällisten kiistojen, anomusten, päätösten ja valitusten jälkeen nämä alueet pääosin liitettiin kuninkaan suostumuksella Raahen kaupunkiseurakuntaan kuuluviksi. Tämä riita on kuin pelikuva nykyiselle kuntaliitosongelmalle jo 1600-luvulla.

Raahen-Salon seurakuntaan kuuluivat kaupunki, Savonlahden, Palon, Pattijoen ja Olkijoen kylät. Siihen jäi lisäksi jaossa kaksi kappeliseurakuntaa: Vihanti ja Salo. Viimeksi mainittua ylläpitivät Salon ja Piehingin kylät.

Keskiaikainen Salon emäseurakunta typistyi 1600-luvun asutuskehityksen ja siitä johtuneiden seurakuntajakojen seurauksena vain Raahen-Salon kirkkoherrakunnan Salo-kappeliksi. Emäseurakunnan arvokas kirkko alennettiin Salo-kappelin kirkoksi. Tämä seinämaalauksiltaan korvaamattoman arvokas merkittävä kirkko paloi 1930. Sen paikalla sijaitsee nykyinen Saloisten kirkko.

Hallinnollisesti kaksoisseurakunta jatkui aina vuoteen 1919 saakka. Monien hallinnollisten, taloudellisten, paikallisten kiistojen jälkeen 1900-luvun taitteessa tapahtui viimein hajoaminen nykyisiksi seurakunniksi. Itsenäistymispaineet varmaan olivat suurimmat Vihannin kappelissa, jonka Raahesta erottivat pitkät välimatkat, enimmillään 77 kilometriä. Suomen senaatti suostui 1896 Vihannin kirkkoherrakunnan syntymiseen. Saloisten seurakunta sai perustamispäätöksen 1901 ja vihdoin 1909 Pattijoki.

Näissä päätöksissään senaatti edellytti, että jakopäätös toteutettaisiin vasta sitten, kun se ei enää loukkaisi kenenkään kirkollisen viranomaisen tai hänen edunsaajansa laillisia oikeuksia. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että jako toteutuisi vasta sitten, kun Raahen-Salon seurakunnan kirkkoherra luopuisi virastaan tai kuolisi. Silloinen kirkkoherra Durchman kuoli vasta 1919, joten esimerkiksi Vihanti joutui seurakuntansa perustamispäätöksen toteutumista odottamaan peräti 23 vuotta.

 

Monta pappilaa ja kappalaisella virkatalo

Sain tietää jo vuosia sitten, että Raahen vanhan pappilan seinään on kiinnitetty laatta, jossa mainitaan talossa asuneet kirkkoherrat. Nähtyäni laatan hämmästyin suuresti, kun siinä mainittiin vain kirkkoherrat Heliövaara ja Orkamaa.

Missä ovat asuneet ikivanhan suuren seurakunnan lukuisat muut kirkkoherrat? Entiseen aikaan merkittävä osa pappien palkkausta oli maanviljelyn tuottoa. Koska papeille oli tarjottava maata ja talo jota viljellä, Raahe ei pitkään aikaan tullut kysymykseen.

Saloisten entinen pappila oli laajan Raahen-Salon seurakunnan kirkkoherran virkatalo. Siellä oli maata 1800-luvulla peräti 650 hehtaaria, näistä viljeltyä 100 hehtaaria. Ne kykenivät elättämään neljä hevosta ja 24 lehmää.

Kappalaisetkin asuivat huomattavasti niukemmin eduin Saloisissa omissa puustelleissaan. Kaupunkiseurakunnan kappalaiselle rakennettiin 1780-luvulla virkatalo Raaheen. Se tuhoutui 1810 suurpalossa. Uusi pappila rakennettiin Reiponkatu 44:ään. Nykyään siellä oleva yksityisen omistama talo on vuosisadan vaihteesta. Siitä tuli vuoden 1919 seurakuntaratkaisussa Raahen kirkkoherran pappila ja ensimmäisen kirkkoherran O. K. Heliövaaran residenssi.

 

Lähteet: Raahen tienoon historia I - III, Samuli Paulaharju: Wanha Raahe

 


 

Osa II: Raahen vanhan kirkon aika

Kirkollisen toiminnan ja seurakuntaelämän keskeinen tapahtuma on jumalanpalvelus. Maassamme on ollut ja on edelleenkin satoja kirkkoja. Ne ovat yleisesti arvostettuja merkkirakennuksia ja paikkakunnan tunnuksia. Kirkot toimivat vuosisatoja lähes ainoina sakraalitiloina. Vasta myöhemmin tulivat joidenkin säätiöiden tai herätysliikkeiden rukoushuoneet, ja vasta maailmansotien jälkeen on rakennettu seurakuntataloja sekä leirikeskuksia.

Pitkän olemassaolonsa aikana Raahen seurakunnalla on ollut kolme kirkkoa tai oikeammin kaksi ja puoli. Nimittäin heti seurakunnan perustamisen jälkeen toimelias pormestari Henrik Corte määräsi Ristikarista siirrettäväksi saarnahuoneen kaupungin silloiselle torille.

Nykyinen Rantakatu kulkisi saarnahuoneen ja rannan välissä. Uuden kirkon kohta valmistuttua saarnahuonetta käytettiin jonkin aikaa maallisemmissa tehtävissä mm. tullin tyyssijana.

Kunnioittavat ajatuksemme kohdistuvat Raahen vanhaan kirkkoon, joka läpi kahden ja puolen vuosisadan jakoi kaupungin ja kaupunkilaisten kohtalot. Se nimitettiin Raahen-Salon seurakunnan perustamista seuraavana vuotena, ja se lienee valmistunut muutaman vuoden kuluttua.

Joitakin aikoja myöhemmin kirkko varustettiin tornilla, josta merenkulkijat saivat tarkoituksenmukaisen maamerkin.

Mieleeni ei tule Oulun ja Kokkolan välisellä rannikkoviivalla korkeampaa paikkaa kuin Raahen kirkonmäki "Katajikkomäeksi" ennen kutsuttu. Tähän paikkakunnan pinnanmuodostuksen kohoumaan sijoitettiin tuo arvokas kirkko, josta meille on säilynyt joukko valokuvia sekä sisältä että ulkoa.

 

Pietari Brahelta tammi saarnastuoliin

Alusta lähtien kirkko oli kaupunkilaisten huomion ja rakkauden kohteena. Sen esineistöä ja koristeita varustettiin lahjoituksin.

Itse Pietari Brahe lähetti Ruotsista tammea, josta mm. saarnatuoli valmistettiin. Hän lahjoitti myös kirkonkellon ja pormestari Corte pienet posetiiviurut. Hyvät porvarit kustansivat tavaraa kynttiläkruunuista koriste-esineihin.

Pyhät kuvat kaunistivat omaperäisesti vanhaa kirkkoa. Ne olivat Mikael Baltin veistämiä ja kirkkaasti maalaamia puuveistoksia kuvaten raamatunhistorian tapahtumia, pyhiä henkilöitä, mutta myös paholaisia ja mielikuvitusolioita.

Näitä veistoksia ja kirkon hartaita maalauksia riippui seinillä suuret alat peittäen. Raahessa syntyi 1800-luvun loppupuolella kirkon kuvariita. Uusi sukupolvi vaati nämä eloisat, naivistiset, barokkivaikutteiset veistokset poistettavaksi. Ne jäivät heitteille tapuliin varastoituina ja säästyivät arvokkaina muistoina jälkimaailmalle kirkon palossa.

Suurimpaan alennustilaansa Raahen kirkko joutui isonvihan aikana. Venäläismiehityksestä vapauduttaessa 1721 kirkko oli täynnä hevosenlantaa, linnut pesivät siellä ja käärmeet luikertelivat lattiankoloissa. Suurin ponnistuksin kirkko saatiin kohennetuksi Herran huoneeksi.

Pääosan kaupunkia tuhonneesta palosta 1810 kirkko säästyi kuin Jumalan varjeluksessa. Tulivyöry seisahtui ns. Himangan tontille, jonka talo ei tuhoutunut. Väliin jäi myös kirkkoaukio ja Kirkkokatu.

Raahen vanha kirkko koki pitkänä elinaikana eri aikakausien tavat ja makusuuntaukset. Kauan naiset ja miehet istuivat eri puolilla keskikäytävää. Kirkkojärjestykseen kuului tarkkailla, missä kunkin tuli arvonsa mukaan istua. Toisin kuin nykyään etumaisia paikkoja arvostettiin ja tavoiteltiin. Niissä istuivat pormestari, raatimiehet sekä yleensä kirkollinen ja maallinen virkavalta. Kaupungin merkittävimmälle laivanvarustajasuvulle Soveliuksille kuului 6:s penkki.

 

Arvostetut vainajat haudattiin lattian alle

Erityisen arvokkaat vainajat saivat viimeisen leposijansa kirkon lattialankkujen alla, jos oli varaa ostaa kallis hautapaikka. Vähitellen jo tilakysymyksenkin vuoksi lattian alle hautaaminen väheni ja Raahessa se päättyi 1700-luvun puolivälissä.

Kirkkotarhasta tuli uusi hautausalue. Arvokkaimmat paikat sijaitsivat kirkkoa lähinnä. Kun vanha hautausmaa kirkkotarhassa täyttyi, 1800-luvun toiselta vuosikymmeneltä lähtien vainajille paikka osoitettiin Haaralasta.

Vanhaa kirkkoa ehostettiin ja kunnostettiin useaan kertaan läpi vuosikymmenten. Isonvihan jälkeen valtakunnallisen avun turvin ostettiin kaksi kelloa ja kynttiläkruunua. Vuonna 1746 kirkko valkaistiin ja koristemaalattiin. Samassa yhteydessä myöhemmin kirkkoa laudoitettiin. Sitten yhdentoista vuoden kuluttua kirkon tervauksesta se punamullattiin. Ikkunat laajennettiin 1800-luvulle tultaessa pyörökaarisiksi, ja myös ovet saivat ilmeisesti uuden muodon.

Saman vuosisadan alkupuolella temppeli vuorattiin laudoilla. Korjaukset ja ehostukset aiheuttivat vaikeita kustannuskiistoja kaupungin porvarien ja ympäristön talonpoikien kesken.

Loppupuolella 1700-lukua kirkko sai uudet urut, ja niiden käytyä korjauskelvottomiksi Frederik Sovelius lahjoitti 1876 Herran huoneeseen entistä paremmat urut.

 

Tuli tuhosi heinäkuussa 1908

Heinäkuun 23. päivän iltana ja sitä seuraavana suviyönä 1908 ilmeisesti urkuparvelta syttynyt tulipalo suuresti roihuten tuhosi tämän kirkkotaiteellisesti ja kaupunkihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan temppelin.

Senaikaisella palokalustolla ja tulentorjuntamenetelmällä ei edes osaa kirkosta ollut pelastettavissa, vaan se paloi perustuksiaan myöten.

Vielä liki puoli vuosisataa myöhemmin kuulin lapsena kerrottavan seikkoja tästä aikansa todellisesta mediatapahtumasta. Tulipalot keräsivät ennen paljon kansaa paikalle, saati kirkon roihu.

Ainakin yksi raahelainen vielä muistaa tämän katastrofin: Paul Sovio oli kolme päivää aikaisemmin neljä vuotta täytettyään nähnyt kesäasunnolta tulenloimut ja käynyt seuraavana päivänä palopaikalla.

Lapsen mieleen olivat jääneet kirkonmäellä kiemurrelleet paloletkut. Tämä suuronnettomuus antoi sysäyksen perustaa Raahen maineikas VPK. Vajaan neljän vuoden kuluttua paikalle oli kohonnut uusi kivikirkko. Rakennusaine on Raahen omista rantakallioista louhittua ikigraniittia. Tällä merkittävän kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin luomuksella on myös merkkivuosi: se tuli kevättalvella (v. 2002) 90 vuoden ikään.

 

Lähteet: Raahen tienoon historia I - III, Samuli Paulaharju: Wanha Raahe

 


 

Osa III: Paikallisia pappeja ja muita kirkonmiehiä

Entiseen aikaan kirkon vaikutus sekä yhteiskuntaan että yksilöön oli huomattavasti tuntuvampaa kuin nykyään, vaikka edelleen kirkon ja seurakunnan merkitys on kiistaton. Pappien asema oli arvostettu ja monin tavoin suojattu.

Hengenmies saattoi olla ainoa oppinut paikkakunnalla, ja hänen kosketuksensa kansaan läheisempi kuin maallisen virkamiehen. Hän tapasi seurakuntalaisiaan kirkon eri toimituksissa ihmisen elinkaaren aikana syntymästä kuolemaan.

Papit huolehtivat kansan opetuksesta ja yleensäkin sivistyksen levittämisestä. Pappilasta monen uudistukset levisivät kansan keskuuteen. Toistuvat lääninrovastin ja piispan tarkastukset valvoivat seurakuntaelämän tasoa. Oman aateliston puuttuminen ja aluksi porvariston suhteellinen vähyys vahvisti papiston arvovaltaa.

Jonkinlaista esidemokratiaa toteutettiin papin vaalissa. Kaupungin porvarit ja maaseudun talonpojat olivat äänioikeutettuja, jota vaille jäivät käsityöläiset, päivätöiden tekijät ja yleensä työväestö. Eniten ääniä saanut ei läheskään aina tullut valituksi, vaan lopulliseen nimitykseen saattoivat vaikuttaa tuomiokapituli, piispa, maaherra, jopa hallitsija. Niinpä kun tienoon kuuluisin pappismies itse Fredrik Gabriel Hedberg saarnasi vaalia Salon-Raahen kirkkoherraksi tammikuulla 1851, hän sai enimmät äänet, mutta virkaan nimitettiin toinen hakija.

Monesti Pohjois-Pohjamaan papit olivat kotoperäisiä, jopa kuningas 1675 oli luvannut heille syntyperäoikeuden Pohjanmaan virkoihin. Raahen saarnastuolista ovat sanaa selittäneet useat oman kaupungin kasvatit. Neljä viimeistä kirkkoherraa ovat raahelaisia tai aivan läheltä, Pyhäjoelta.

Kirkkoherra johtaa ja määrää, mutta myös vastaa seurakunnasta. Raahessa on tätä virkaa hallinnut 350 vuoden aikana kolmisenkymmentä pappismiestä. Kun mukaan luetaan kappalaiset ja ylimääräiset papit, seurakuntaa on palvellut liki sata hengenmiestä. Tuosta suuresta joukosta valitsin vain kaksi esille.

 

Pedagogi Peitzius ja apupappina omituinen poika

Molemmin puolin 1700-luvulle vaihtumista Raahessa vaikutti ensin kappalaisena ja sitten kirkkoherrana Martinus Peitzius. Häntä raahelaiset arvostivat myös pedagogina. Hänen aikanaan Raahe sai uuden kouluntupansa kirkon pohjoispuolelle sitä vastapäätä. Siellä koulu sijaitsi vuoteen 1908, jolloin se paloi kirkon mukana.

Peitzius ansioitui historiantutkijana ja -kirjoittajana. Hän keräsi muistitietoa seurakuntansa ja koko Pohjanmaan kirkollisista oloista, tutki pergamentille laadittua historiaa edellisiltä vuosisadoilta ja täydensi tietoja muista lähteistä, mm. edeltäjältään. Näin hän kokosi tärkeitä aineksia kotiseudun ja maakunnankin historian rakentamiseksi. Myöhempi tutkimus on käyttänyt Petziuksen historiantietoja hyväkseen ja todennut ne taitavasti laadituiksi ja paikkansa pitäviksi.

Apulaispapikseen kirkkoherra Peitzius sai poikansa Gabrielin. Hän täydensi isänsä historiankokoelmia, tutki ja kirjoitti lisää. Elinaikanaan hän ei saanut ymmärrystä osakseen. Gabriel Peitziusta monet pitivät omituisena, ja aikalaisten asenteet heijastuivat hänen virkauraansa: hän jäi tilapäiseksi apulaispapiksi,eikä häntä nimitetty kappalaiseksi saati kirkkoherraksi.

Tämä väärinymmärretty hengenmies oli leveäharteinen ja erittäin vahva. Hänen kerrotaan Ruotsissa nostaneen kestiikievarista annetun kelvottoman hevosen kuin lampaan rekeen ja työntäneen niin hevosta kuin rekeäkin portista ulos ja edelleen jyrkän mäen päälle.

 

Valtiomies ja historiantutkija Stenbäck

Toinen Raahen merkittävä kirkkoherra oli Thomas Stenbäck. Tämä voimakasluontoinen, viitseliäs ja valistunut pappi oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja historiasta. Hän kirjoitti Salon ja Raahen kaupungin menneisyydestä sekä silloisista oloista lähtien isonvihan koettelemuksista jatkaen kuvauksella maanviljelyksestä, tervanpoltosta, kaupasta ja merenkulusta. Raahen virallisen historian II osa vetoaa useaan otteeseen Stenbäckin tietoihin. Hän edusti säätyään ja asuinseutuaan Ruotsin valtionpäivällä, joita Stenbäck askarrutti kappalaisten ja lukkarien aseman kohentamisella.

Stenbäck ei tyytynyt vain historiaan, vaan sen ja valtiopäiväedustuksen lisäksi hän hoiti kirkkoherran virkaansa uutterasti ja määrätietoisesti tehostaen koulujen toimintaa pedagogista kinkereihin ja rippikouluun. Kasvatuksellisesti hän painotti jo tuolloin, että lasta tuli opettaa tämän äidinkielellä korostaen näin oppimisen ymmärtämistä. Järjestyksentajuisena miehenä Stenbäck edisti kirkollista toimintaa sekä hallinnollisesti että opetuksellisesti.

Lopuksi mainitsen, että historiamme merkittävä muutos, säätykierto, joka alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla, peilautuu selvästi Raahen papistossa. Kaupungin kirkkoherrat ja apulasipapeistakin paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat nimeltään vierasperäisiä, kuten Cajanus, Törnudd, Borg. Mutta jokainen viimeisen seurakuntajaon jälkeinen, itsenäisyysajan kirkkoherra on suomenniminen: Heliövaara, Orkamaa, Permi, Silvola, Määttä.

 

Oppilaat hukassa ja papin lapset pahimmat

Kirkollisessa toiminnassakin ilmenevät inhimilliset piirteet. Pari koomista tapausta aikojen takaa Raahen seurakunnasta:
- Piispa Terseruksen pitäessä 1660-luvun alussa tarkastustaan Raahen pedagogiossa opettajat eivät tienneet edes oppilaiden lukumäärää. Toinen muisti heitä ollen kymmenen, toinen viisitoista. Kun piistä lähetti hakemaan oppilaita pitkin kaupunkia, heitä löytyi vain kuusi.

Vielä lohduttomampaa kerrottavaa tarkastajalla oli Kajaanin koulusta, jossa opettajan kehnouden vuoksi oppilaat häipyneet muualle. Lintsaaminen tuntuu olleen tuttua jo kolme sataa vuotta ennen nykyistä peruskoulua.

- Piispa Robert Valenti Frosterus tarkasti Raahen-Salon kirkkoherrakuntaa 1856. Papiston ja seurakuntalaisten välit piispa Frosterus totesi hyväksi. Ainoan valituksen teki Salon kappelin talonpoika Matti Tokola. Hänen mukaansa seurakunnan pappi ei saisi enää hankkia lapsia, koska hän kohtelee heitä huonosti. Pappi, jonka nimeä pöytäkirja ei mainitse, antoi asiasta selvityksen piispalle, joka hyväksyi sen.
- Ne papin lapset, sanotaanhan, että ne ovat pahimmat.

 

Lähteet: Raahen tienoon historia I-III ja Samuli Paulaharjun Vanha Raahe. Raahen kirkko täytti kevättalvella (v. 2002) 90 vuotta. Graniitti on louhittu Raahen omista rantakallioista.

 

Lisää tietoa aiheesta mm. jutuissa:

Räntätty raaheksi

 

Jaakko Orkamaa