Pekasta tuli aikamiehenä metsuri ja sivutoiminen hauvankaivaja. Kyläläiset tunsi sen hilijasena ja vaatimattomana miehenä ja kaikki tiesi, että Pekka kyllä säntää paikalle, jos josaki tarvitaan apua. Pekalla oli semmonen avuliaan miehen maine. Eipä tainnu Pekka aanata, minkälaiseen sankaritekkoon tämä avuliaisuus vielä johtas.

Salosten kirkon palo

Loppiaisena 1930 oli kalijamikkokeli. Sinä pyhänä jumalanpalavelukseen Salosten kirkkoon oli tullu vaan kymmenkunta seurakuntalaista, joista yks oli 32-vuotias Pekka Korpela. Justiin ku kirkkokansa veisas Hilariuksen kiitosvirttä, alako tulenlieskat näkkyyn saarnastuolin yläpuolelta. Tuli riistäyty vallolleen äkkiä eikä kirkosa ollu minkäänlaista sammutuskalustua. Palokunta kerkes paikalle kolomen nelijännestunnin kuluttua hällyytyksestä. Seurakuntalaiset kanto ulos tavaraa minkä kerkes ja näin suurin osa irtaimistua saatiin talteen, mutta urkuja eijjollu rääpyä pelastaa.

Ku kirkko oli jo täynnä savua ja palavia kattorakenteita alako puttoilla, kiipes Korpela estelyistä huolimatta vielä alttarille pelastammaan krusifiksia. Se kierti käjet veistoksen ympärille, vastas jalalla seinään ja riuhtas. Ku Pekka tunsi, että naulat anto periksi, se pinnisti kaikki voimat: vielä yks ponnistus ja Pekka rymähti Kristus sylisä kuorin lattialle. Viime tingasa ennen kattorakenteitten sortumista Kristus ja Pekka pääsi ulos.

Siinä rytäkäsä katkes veistoksen vasen käsi ja Pekka sai palovammoja ja ruhujeita. Korpela ei tällä urotyöllä koskaan leuhkinu, vaatimaton ku oli luonteeltaan. Iliman Pekan rohkiaa toimintaa krusifiksi ois palanu kirkon mukana. Uuvesa kirkosa se muistuttaa kirkkokansaa yhen seurakuntalaisen urhoollisuuvesta.

- Minä oon kyllä ylypiä, ku voin kertua, että soli justiin mun pappa, joka pelasti krusifiksin, sanua pässäyttää topakasti matkailuopas Niina Korpela, joka tutki opaskurssin opinnäytetyönä isovanahempien elämän vaiheita.

Alttarikaapit - Tuomo Matala
Kuvagalleria - Päivi Kurola

Mökki Mökkiperälle

Pekka eijjollu ennää mikkään keskenkasvunen pojankossi, ku soli erräänä talavena savotasa Vihannisa. Metsurit kortteeras yhesä ökytalosa. Sammaan aikaan siinä talosa karstattiin villoja ja Rukkisen Liisa (s. 6.3.1909) ahersi sielä häläppärinä. Pekkaa pijettiin jo pinttyneenä poikamiehenä mutta niin vaan kävi, että se iski silimäsä Liisaan. Ku siihen aikaan ei ruukattu ellää susiparina, niin Pekka ja Liisa harppas papin aamenille syyskuusa 1942 ja Liisa muutti myötimöykkyneen Salosiin.

Nuoren parin elämä eijjollu ruusuilla tanssaamista. Kortteeri vaihtu myötääsä, siunaantu nelijä lasta. Niukoista olloista johtuen kaks vanahinta lasta jouvuttiin antamaan kasvattilapsiksi. Vuonna 1948 perhe pääsi oman orren alle ihte pykättyyn mökkiin Salosten kirkon liepeille. Pekka oli sopinu vissillä puhheella maanomistaja Heikki Ruohosen kans, että tontti kuuluu Korpelalle. Kirijallista sopimusta ei kumpikaan hoksannu laatia. Mökisä oli tupa, porstua ja vintti. Pihapiiriin nousi savusauna ja muitaki ulukorakennuksia. Vesi kannettiin omasta pihakaivosta. Korpelat rupes puhuttelleen paikkaa Mökkiperäksi. Mikäpä siinoli talostellesa.

Pekan ja Liisan elämää

Pekan ja Liisan elämä kuluki ajan tavan mukkaan: Pekka kävi tienestisä. Liisa hönttäsi huushollihommisa ja piti jöötä jäläkikasvulle.

Pekka ahersi mehtätöitten lisäksi sivutoimisena hauturina. Seurakunnan likviitilistolla eijjollu vakituista hauvankaivajaa, vaan vainajan ommaisten hääty ihte huolehtia viimesen leposijan valamistelut. Yhä usiammin ihmiset usko tehtävän Pekan hoijettavaksi. Mittään kevyttä arpeetia hautojen kaivaminen käsipelillä eijjollu. Salosten hautuumaan maaperä on pikilieriä, mustaa savia. Eipä se Pekka tällä hommalla vöyrtymään päässy mutta tienas jokapäivästä leipää ja särvintä perheelle.

Ku Pekalle kerty ikkää ja mehtäsavotat alako tuntua liika raskailta, niin käsistään kätevä mies rupes näpertelleen luutia ja porrasralleja. Kesäsin valamistu saunavastoja. Niistä irtos muutama lantti tallousrahoja.

Liisa oli luonteeltaan hyväntahtonen ja optimistinen. Kaihi vei siltä näkökyvyn, ku soli vasta viiskymppinen. Tolokku emäntä ei kuitenkaan janttautunu mökkiin surkuttelleen kohtalua, vaan opetteli liikkuun kepin kans. Kyläläiset kauhisteli toisinaan, ku Liisa joutu kauppareissuilla hilipaseen maantien yli mutta ihte soli sitä mieltä, että kyllä Jumala pittää huolen köyhästäki.

Syksyllä 1972 Pekka sai sairauskohtauksen ja halavaantu. Pekka kuoli 75-vuotiaana ja siunattiin viimeseen leposijjaan Salosten hautuumaahan. Liisan elämä jatku Mökkiperällä Onni-pojan kans. Kymmenen vuotta vierähti ja Onni toimitti yhä usiammin kauppa-asioita. Onni rupes kaipaamaan nykyajan mukavuuksia ja niin Korpelat päätti anua valtion korijausavustusta. Ku pyrokratian rattaat pyörähti jauhamaan anomuspumaskoita niin sillon palijastu, ettei Korpela ollukkaan tontin omistaja, vaan maapala kuulu laillisesti Ruohosen perikunnalle.

Häneksi meni kaikki remonttisuunnitelmat, ei siinä auttanu mikkään muu: Liisan ja Onnin hääty muuttaa Kummattiin. Vaikka uuvesa kortteerisa oli sähköt, raanavesi, sun muut mukavuuvet, nii Liisa kaipas monta kertaa Mökkiperälle tuttuun pihapiiriin ja savusaunan lauteille. Liisan haave kesästä Mökkiperällä jäi haaveeksi.

Onnin terveys oli reistaillu pienestä pittäin ja soli ollu vuosia sairauseläkkeellä. Kesällä 1991Onni kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen. Liisa oli nyt yksin. Sen hääty muuttaa vanahainkottiin, ku seijjois pärijänny iliman apua Kummatin kortteerisa. Ens alakuun Liisaa hirvitti antaa vieraitten ihimisten passata ihtiään. Semmoseen elämään seijjollu tottunu. Veikko-poika ja Eeva-miniä rupes nyt huolehtiin juoksevista asioista.

Liisan 85-vuotispäivää viirattiin Arkkukarisa sukulaisten ja hoitajien kans. Sillon Liisa oli vielä hyväsä kunnosa mutta kesällä 1995 se sairastu vakavasti ja joutu terveyskeskuksen vuojeosastolle. Liisa siirty ajasta ikkuisuuteen elokuusa 1997 ja nukkuu ikiunta Pekan vieresä Salosten hautuumaasa.

Niina muistelee

Niina Korpela kertoo, ettei muista papasta palijo mittään. Niina oli kolomen vanaha, ku pappa kuoli. - Äiti on kertonu, että pappa kävi ussein meillä Palonkyläsä atimoimasa ja toi aina tuliaisiksi kahavipaketin, setsuurilimpun ja jytysen palavikinkkua, Pekan pojantyttö selevittää.

Liisa-mummun ja Onnin Niina muistaa hyvin. Veikko perheineen vieraili usiasti Mökkiperällä. Mummu halus aina tarkistaa, oliko lapsenlapset kasvanu. - Ku sei nähäny meitä, niin se tunnusteli käsillä, Niina muistelee. Mummulla oli aina piironginloovasa Sisua ja Tervaleijonaa. Soli keränny muovipussiin pennejä ja viispennisiä, joita se anto lapsenlapsille säästöpossuun laitettavaksi.

- Ei missään saanu nii hyvvää voikkaleipää ( tai voitaleipää) ku mummulla, Niina haikailee ja muistelee, ettei erityisemmin perustanu kotona leikkelemakkarasta mutta makkara maistu ihimeen hyvältä ruisleivän päällä, ku istua nakotettiin mummun hetekalla ja törsättiin kaivovetteen lantrattua mehua päälle.

Lähteet: Niina Korpela: Opaskurssin opinnäytetyö v. 2000, Kauko Kärkkäinen: Seitsemän nappia, pappismiehen muisteluja, Anna Lackström: Saloisten kirkko ja seurakunta vuosina 1930-1932

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 28.12.2006.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi