Tämä rannikon merimieskaupunkien erikoisuus on tullu uuvelleen muotiin Vanahasa Raahesa. Monella akkunalla kommeilee kapine, johon vanahaan aikaan oli vara vaar rikkailla. Huluppiat sata vuotta sitte niitä lienee naulattu Rantakavun ja Pekkatorin ökypytinkien akkunoitten pieliin. Peili tuo terveiset 1800-luvulta. Ja ku päästää mielikuvituksen vallolleen, voi kuvitella mitä kaikkia saatto juorupeilistä nähä.

Kauniit ja rohkiat pasteeraili rotuvaarilla

Raahe oli niim pahasen kokonen kylä, että melekeen kaikki asukkaat tunsi toisesa, Soveliukset, Reinit, Montinit, Fellmanit, Freitagit, Franzenit, Langit, Durchmanit. Sekkaan sopi joku virkamies, apteekkari, puoskari, pappi, pormestari, polliisi, postimies, palovahti ynnä hantvärkkäreitä sekä piikoja että renkejä.

Tuohon aikaan naisväki ruukas tehä palijo käsitöitä. Naisen yks tärkiä ominaisuus oli taitavat käjet. Kapteenskoilla ja muilla herrasväjen rouvilla ja tyttöillä oli palijo vappaa-aikaa, ku palavelusväki kuori potut, jynssäsi pyykit puhtaiksi, teki navettatyöt ja paiski kaikki muukki huushollihommat.

Käsitöitten teko alotettiin jo lapsena. Käsityötaitua opeteltiin sekä kotona että mamsellien kouluisa. Oppitunneilla pallistettiin nästyykejä ja ommeltiin tyttöitten vaatekappaleita. Mieluisimpia rojekteja oli merkkausliinat, joita ommeltiin pienisä kehyksisä. Pohojavaatteeseen pisteltiin sitsilangalla kirijaimia, numeroita ja kuvioita sekä viimeseksi oma nimi ja vuosiluku.

Pro Raahe -mitalilla palakittu museotäti Eija on tällänny mekamuseon yläkerran vitriineihin näytille purijelaivakauvella näperreltyjä käsitöitä niinku kauluksia, pitsejä, brodyyrejä, polsterinvaaruja, myssyjä, sukkia ja sukkanauhoja. Tuskanhiki kihahtaa ohtalle jo pelekästä kahtomisesta, niin pikkutarkkoja ripellyksiä ne on.

Ku eijollu teeveetä eikä videoita, nii käsityön kans saatto istua soututoolisa akkunav vieresä ja katupeilistä kenenkään honnaamatta vilikuilla kavun tapahtumia molempiin suuntiin. Ristipistojen lomasa oli mukava kuikuilla kartiinin ravosta, ku rannin rouva mennä vilesti asijoilleen rotuvaarilla nii, että parasolli vaa heilahteli. Siinoli hyvä sallaa arvostella, oliko emäntä hienosti pöökätty, keikkasiko turnyyri vinksollaan, passasko hatun väri taikka malli kostyymiin.

Raahelaiset oli muotitietosta väkiä. Uusimpia läninkimalleja ja -kankaita rahteerattiin Tukholmasta. Raahelaisten vöyreyvestä kielii esimerkiksi se, että Mikael Montin hommasi esikoispoika Johanille fiinin kultalankoilla ja palijeteilla koristellun kastemyssyn Kööpenhaminasta.

Historian uumenista esille nostettu Sofia Franzen hunteerasi viime kesäsesä kävelykierroksen näytelmäsä, että rouvat tarkkailee juorupelistä säälivästi, ku hän pasteerailee ohi naimatonna. - Jää vielä luu lonijan kouraan, armon rouvat povvaili, ku mamselli oli ronkeli suluhasten suhteen eikä aviosiipaksi kelevannu kuka tahansa kakslahkeinen.

Neiti Franzen kohtasi lopulta unelmiensa miehen, Georg Henrik Lybeckerin, joka oli vaan 17 vuotta häntä vanahempi. Ja mikä tärkeintä, Sofia sai lahajottaa äitin perinnön tyttökoulun perustamista varten niinku oli suunnitellukki. Hänen perustamansa opinahajo jatkaa toimintaa Lybeckerin käsi- ja taijeteollisuusoppilaitoksena vielä tänäki päivänä.

Raahesa perustettiin Rouvasväjen yhistys vuonna 1867. Se toi kaivattua vaihtelua kotirouvien elämämmennoo. Yhistyksen matamit touhus uutterasti monisa issoisa souveisa niinku Pekka-patsaaan hankkiminen tai lastenkojin perustaminen. Yhistys toimii aktiivisesti vieläki. Viime vuonna se lahajotti telekkareita lasareetille.

Paitaressut hänkkäröi pitkin katuja

Ikkunapeilistä oli hyötyä muillekki ku perheen näisväjelle. Hyvänahkane kapteeniki, joka ei tahtonu saaha pijettyä kurisa vallatonta poikajoukkua, vilikasi vaan katupeiliin ja tupisi ihtekseen:

- Mammaki sieltä näkkyy tulevan. Ja sillä siunaamalla sikiät oli totisia ku potut piimävellisä. Nykyäiskä pääsee sammaan tulokseen, ku pirrauttaa kännykällä hälärin.

Pojankossit oli villejä purijelaivakauvellaki ja hölömysi aikuisten haittona pitkin katuja. Mäjenlasku oli mielusta talavihupia. Jäästä veistetty jääkelekka oli monien poikasten ainua ajopeli. Kirkkokavulla oli Pitzeninmäki, josta saatto hyvällä kelillä lasketella aina Kirkkolahelle asti. Ämmänmäkiä eli Limperinmäkiä hurrautettiin Ämmänkavulla Reiponkavun poikki vainioita kohti.

Kirkon takana, kellarien tykönä, oli jyrkkä Hyppyri, josta huilautettiin alas yli Reiponkavun Montinin pihalle. Jokus rymähettiin päin talon seinää, jossei portti sattunu kohalle. Välliin Montinin ukko pillastu mokomasta pikku asijasta, nii että pojankoltiaiset joutu käläppiin käpälämäkkeen. Jokku akat äity äkäsiksi ja syyti porua kelekkatielle kakaroitten kiusaksi.

Mutta aikanaan koitti kevät ja sulatteli niin kelekak ku mäjekki. Kevätpäivinä heitettiin nappipallia. Jokkainen heitti laa'alle katukivelle napin ja sitte vuorom perrään koitettiin pallilla lyyvä nappeja kiveltä pois ja voittaa ne ommaal lakkariin.

Varppina katupeilistä vahattiin myös, ku Leufstadiuksen tupakkavapriikin työntekijät, tupakkaenkelit, hilipasi valakoset takit hulumuten ruokatunnilla kottiin murkinalle. Tupakkatehtaasa ahersi nelijä poikaa, jokkoli ijältään vähä toisella kymmenellä.

Palovahit paukutti rumpuja

Päivät vilahteli vikkelään, ku seuraili juorupeilistä katujen vilikasta trafiikkia. Aamusella ämmyt löntysteli Ämmänkavun päähän, josa oli rinti, josta ne laskettiin yhteislaitumelle. Karvaooppeleita kopsutteli kahakkätteen. Entäpä, jos joku vieras ilimaantu kaupunkiin? Siinoli säpinää kovasti, ku silimä kovana seuras, mihin porttikonkiin se pyörähti. Ja kuka soli? Oisko ollu vaikka joku riijari?

Palovahin saapumisesta kierrokselle tiesi, että ilta oli koittanu. Monasti palovahteina toimi vaareja, jokkei ennää muuhun hommaan kelevannu. Pääasia että äijästä lähti ääntä. Vahti lähti liikkeelle kello yheksän. Se asteli Isoltatorilta ympäri kaupunkia ja pärryytteli rumpua. Sillon kunnon kylä rupes laittautuun yöpuulle. Ku iltarumpu kuulu, tuli kattuilla leekaaville lapsillekki kova hötäkkä. Heti paikalla ne lähti hilippomaan kotia kohti. Yövartija hättyytteli äkäsenä pois niitä, jokka jäi kattuille kelekkarehtaan sivu kymmenen.

Pitkään ei kylä saanu urvahtaa, ku rumpali jo sianpieremän aikaan aamulla tepasteli Isolletorille. Sieltä se lähti kierteleen kaupunkia ja pömisytti rumpua ja kailotti issoon ääneen: "Kello on nelijä lyööny - lyööny! Kello ov viis lyööny - lyööny!"

Lähde: Samuli Paulaharju/Wanha Raahe

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 20.8.2003.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi