Marijapensaat rehotti pihamailla. Potut kasvaa öhkäsi rantapalstolla. Kaupungilta sai vuokrata Kummatin liepeiltä rekkoolimaita, jokka tuotti löökit ynnä muut vihannekset. Omavarasesti elettiin, jos suinki mahollista. Hauskasta emännästä sanottiin, että hällänurkka vuotaa.

Joka pihasa oli sauna, huussi ja tunkio.Vesijohtua eijjollu vielä kellään. Eikä viemäriä. Melekeen joka pihasa oli kaivo. Oman kaivon vetteen kiehautettiin pöönävellit ja sapuskat. Kaivosa säilytettiin maitopääläriä. Sielä se roikku narusa ja maito pysy kylymänä. Joskus saatto käyvä nii huono tuuri, että naru katkes. Sillon ei auttanu muu, ku tyyrätä pahasin likka ämpäriin ja puottaa narun nokasa kaivoon pääläriä pelastammaan.

Sikiät häläppäreinä

Tuon ajan kakaroista ei päässy kasvaan tumpeloita uusavuttomia: soli tartuttava huushollihommiin heti ku kynnelle kykeni. "Vie mennesäs ja tuo tullesas" tarkotti, että ulos mennesä hääty siepata solokkuämpäri völijyyn ja kipata tunkiolle. Takasi tullesa piti reutuuttaa sylys kilipukoita pirttiin.

Veen hakureissut oli passelia puuhaa jäläkikasvulle. Ku vesi loppu omasta kaivosta, kyörättiin vettä Jaakopin lähteestä kesällä vesikärryillä ja talavella vesikelekalla. Ei muuta, ku tynnyri kelekkaan ja likat asialle!

No, joskus saatto pahasilla sikiöillä päläkähtää mieleen jos jonkulaista kulijailua. Kerranki yks tyttö päätti pujahtaa tynnyriin ja toinen tyyräs kelekkaa semmosella haipakalla, että se karkas käsistä. Ja niinhän se kelekka mennä kolisteli alas kirkonmäkiä ja rymmäytti pahki yhen rannin ruuvalliin. Likat pötki pakkoon, että hippulat vaan vinku, ettei aikuset kerkiäis tulla päkättään.

Mitenkään harvinaista eijjollu, että kärry tai kelekka keikkasi niin, että veet loisku maahan. Sillon hääty palata Jaakopin lähteelle. Tyhyjän tynnyrin kans eijjollu asiaa kotia.

Tuon ajan esikoinen joutu automaattisesti hyysään pesueen nuorimpia. Sitä sai lullata pikkuraukkoja ja pukata vaunuja pitkin mukulakivikatuja jo alle kymmenen vanahana. Rekkoolimaan kitkemistä pijettiin automaattisesti alaikästen arpeetina. Ja ku perheenpää hommas hevoskuorman kilipukoita Santaholomasta tai jostaki, nii sikiöillä piisas pinojen latomista. Ei siinä kerenny joutenpäiten hulumuta pahhuuven tevosa. Ei Luoja laiskoja elätä!

Rännivettä kerättiin

Saunapäivinä vettä läärättiin saavitolokulla ja sillon sitä tuotatettiin Jaakopin lähteestä. Turpeenoja ja Vaihoja haalas vettä vesipiipulla elikkä suurella hevosen vetämällä tynnyrillä. Kesällä parasta saunavettä oli rännivesi. Talavella osa saunaveestä sulatettiin lumesta. Lumi oli vitivalakosta ja puhasta. Paukkupakkasilla hilipastiin rantasaunaan saunomaan.

Vanahasa Raahesa kerrotaan tarinaa yhestä kansankynttilästä, joka oli uskonnon tunnilla tivannu oppilailta, että mitä ihmiset teki, ku tuli veenpaisumus. - Ne alako tietenkin haalaamaan tynnyreitä rännien alle kauhialla kiireellä, oli yks oppilas sanua pässäyttäny tikkutotisena.

Rännivesi kelepas pyykkiveeksi mutta kyllä pyykkiäki varten hääty välillä tuotattaa vettä Jaakopin lähteestä. Jaakopin lähteen likellä oli pyykkitupa, josa ihimiset sai käyvä jynssäämäsä mattoja ja viruttamasa pyykkejä.

Tuohon aikaan kaupungisa oli jo sähköt ja monesa huushollisa pulsaattoripesukone pyöritti pyykkiä hälläpolliisin apuna. Pesty pyykki väännettiin kuivaksi pienellä mankelia muistuttavalla vempaimella, joka oli varsinainen nappien tuholainen. Jos napit ei pirissy irti kamppeista, niin ne lutistu vaikka minkä mallisiksi. Valakoset pyykit keitettiin muuripaasa alaköökisä.

Pyykin viruttaminen oli oma rojektinsa. Monesti sitä mentiin viruttaan pyykkejä Cortenkavun päähän, ku siinoli mattolaitureita. Joskus saatettiin soutaa vähän matkaa rannasta ja viruttaa pyykit paatista käsin. Talavisin pyykki virutettiin avannosa, josta kaupunki huolehti. Avannon päälle oli pykätty jonkulainen kömmänä tuulen suojaksi.

Jaakoppi Maaralan kaivo

Reiponkavun pääsä törötti jo 1900-luvun alakupuolella vaatimattoman näkönen rakennelma, josa oli pyöriä ratas. Sitä pyörittämällä raahelaiset sai nostettua lähteestä vettä. Entivanahaan monet usko, että mineraalipitosella veellä oli parantavia vaikutuksia.

Joskus aikonaan lähteestä piti huolta Jaakoppi Maarala. Alakujaan lienee puhuttukki Maaralan kaivosta. Tienneekö kukkaan, millon ja miten nimi muuttu Jaakopin lähteeksi.

Nimivalinnalla saattaa olla jopa raamatullinen pohoja, ku Johanneksen evankelijumin nelijännesä luvusa kerrotaan Jaakopin lähteestä, joka oli likellä yhtä samarialaista kaupunkia. Yhtenä päivänä, ku oli siestan aika ja aurinko paahto kuumasti, Jeesus pysähty lähteelle ja laitto oppilaat lähikaupunkiin ruokaostoksille. Sillon sinne tuli samarialainen nainen ammentammaan vettä. Ku Jeesuksella eijjollu minkäänlaista kippua völijysä, nii se tahto naiselta juotavaa. Nainen ihimetteli, että kuinka juutalaismies pyyti vettä siltä, hylijeksityltä samarialaiselta. Ylleensä juutalaiset ei alakanu juttusille samarialaisten kans. Lähteellä käyty keskustelu muutti naisen elämän ihan tyystin.

Vuonna 1930 kaivua kunnostettiin, syvennettiin ja sen päälle rakennettiin puinen pömpeli. Sotien jäläkeen kaupunki laitto kaivoon sähköpumpun. Runsasvetisestä kaivosta piisas vettä kaupunkilaisille vuosikymmenet. Käyttö väheni, ku Katinhäntä sai vesijohot. Jonku aikaa Jaakopin lähe palaveli kaupungin asukkaita vesipostina. (Se liitettiin vesijohtoon v. 1973.) Nyt kaivo on ollu pois käytöstä jo pitkään.

Vaikka vesihanikat on ruuvattu kiinni lopullisesti, kaupunki on luvannu säilyttää Jaakopin lähteen puisen pömpelin muinaismuistona Reiponkavulla. Ja hyvä näin. Kesäsin sitä on malleva esitellä turisteille ja Ameriikasta atimoimaan tulleille sukulaisille.

Reipslaakarien katu

Reiponkatu oli purijelaivakauvella hantvärkkärien ja reippojen elikkä köyvenpunojien katu. Köysimestari teki arpeetinsa kavulla. Siinoli oli aina vähän matkan pääsä krenkkuja, joitten varasa punontainen kieri.

Poikavarsat seuraili alavariinsa puuhaa ja härnäs mestaria. Ne hilipasi eeskahtaalle nuoran alta. Mutta sillon saatto reippo höllätä säijettä nii, että pojan haivenet takertu siihen. Eikä pinteestä päässy ku saksilla.

Jaakopin lähteen takia kaupungin kaavottajat muuttaa rätkäytti Reiponkavun nimen Kaivokavuksi. Oli se mukava, ku reiponkatulaiset nosti niin kauhian äläkän nimen huikkimisesta, että se piti muuttaa takasi Reiponkavuksi. Pölijäähän tuo ois ollukki, jos vanahan merikaupungin kartalta ois hävitetty ahkerien reippojen nimikkokakatu. Köyvenpunojankatu on monesa rannikkokaupungisa, mutta Reipon eli Reipslaakarin katu ov vaan Raahessa!

Lähteet: Samuli Paulaharju: Wanha Raahe, Raahen tienoon historia III, Esko Viirret: Avojalakasen akkuna, Onni Norio: Juttu Raahelaisessa 48/1976, Tuulikki Nousiainen: Juttu Raahen Seudussa 11.7.2005, Provasti: Juttu Raahen Avviisissa v. 1978, Yhen Katinhännän kakaran muistelut

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 4.3.2006.

Kirsti Vähäkangas

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi