Raahen nykyisen kirkon kukko alkoi vuonna 1936 reistailla ja kallistui noin 45 astetta, muttei pudonnut. Korjaustoimet pantiin pian alulle. Kaupungin silloinen johtaja Gösta Norio otti asian vakavasti ja organisoi korjaustyöt.

Rakennusmestari Nummela oli mestarina, kun telineet rakennettiin kirkon parvekkeelta, siitä kellon alapuolelta aina tornin huipulle. Telineet olivat aika hurjannäköiset siellä ylhäällä. Allekirjoittanut vieraili pari kertaakin kukkoa katsomassa. Iso se oli, noin 120 cm leveä nokasta pyrstöön ja noin 80 cm korkea. Joku arvioi sen vetävän noin hehdon kauroja.

Valumestari Westman, sama joka oli aikoinaan valanut kirkon kruunutkin, suoritti varsinaisen korjauksen. Kukossa ja karassa ei liene ollut vikaa, vaan siinä putkessa, mihin kara upotettiin. Se oli kai ruostunut ja suuaukko laajentunut. Westman oli jo iäkäs mies, eikä lähtenyt rimpuilemaan tornin huipulle, vaan työt suoritti entinen merimies Jussi Meriläinen. Hälläkin oli jo vuosia harteillaan, eikä hän lähtenyt kiipeilemään useita kertoja ylös ja alas, vaan otti eväät matkaansa aamulla ja puolenpäivän aikaan söi aamiaisensa siellä tornin huipulla ja kerrotaanpa hänen ottaneen nokkaunetkin lankun päällä selällään maaten. Sellaisia ne meripojat ennenvanhaan olivat.

Mutta pitikö alussa oleva vanha sanonta paikkansa? Oli kaunis keväinen päivä. Raahen asemapäällikkö Väinö Jalas oli kolmiovene "Roveksellaan" purjehtimassa pikkupoikansa Tapanin kanssa. Päivä oli helteinen ja enteili ukkosta.

Se nousikin yllättäen päälle ja luja idästä noussut ukkosorkaani kaatoi Jalaksen purjeveneen melko lähellä Pikkusoinia. Isä painui luultavasti sydänhalvauksen kohtaamana heti pohjaan, mutta Tapani, vaikka olikin uimataidoton, pääsi yli 4 metriä lähemmäs Soinin rantaa ennenkuin hukkui.

Onnettomuuden syynä pidettiin Jalaksen tapaa kiinnittää skuutit (purjeen kiinnitysköydet) lujasti kiinni. Tästä oltiin purjehtijain keskuudessa eri mieltä. Tavallisesti, ainakin kun hyväsesti on tuulta, pidetään skuuti plokien kautta kädessä niin, että saadaan tarvittaessa nopeasti löysättyä, mutta asemapäällikkö, vaikka olikin tottunut purjehtija, väkläsi purjeet lujasti kiinni.

Siinä oli kirkonkukon ensimmäinen uhri ja tämä tapahtui 16.6.1936. Aika kehittyi, mitään ei tapahtunut kolmeen kuukauteen. Mutta sitten tapahtui. Raahen pormestari Algot Kariniva sairastui ja joutui Gellmaniin. Täällä suoritettiin umpilisäkkeen leikkaus. Kaiken piti onnistua hyvin, mutta kuitenkin potilas kuoli 19.9.1936. Kirkonkukko oli vaatinut toisen uhrinsa.

Sitten ei taaskaan tapahtunut muuta kuin kukkoa korjailtiin pikkuhiljaa ja kaupunkilaiset, jotka yleensä tunsivat tarinan kukon vaatimasta kolmesta uhrista, seurasivat jännittyneinä, kuka on kolmas. Tämä oli kaupungille melkoinen puheenaihe. Kun mitään ei tapahtunut, monet jo selittivät, että turhaa taikauskoa ja että asemapäällikkö ja pormestari sattuivat vaan muuten kuolemaan samoihin aikoihin.

Mutta sitten taas tapahtui. Kaupunginjohtaja oli ollut kaupungin edustajana kuntainliiton Oulaisten keuhkotautiparantolan kokouksessa ja vilustui tällä matkalla. Hän sai lievän keuhkokuumeen ja lääkäri kehoitti häntä tulemaan joksikin päiväksi sairaalaan.

Täällä tohtori sanoi, että kun sinä nyt olet täällä, niin eiköhän oteta sinulta samalla umpisuoli, se kun kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulee leikattavaksi. Oli antanut oireita jo aikaisemmin. Se leikattiin, leikkaus onnistui hyvin, mutta muutaman päivän päästä tuli veritulppa, johon Suomen silloinen nuorin kaupunginjohtaja menehtyi 18.3.1937 34-vuotiaana - ja kirkon kukko sai kolmannen uhrinsa. Kaupunginjohtaja lienee ollut aika suosittu henkilö, sillä kirkko oli hautajaisissa täynnä.

Raatihuoneen juhlasalin taulut, pdf-tiedosto, jossa tietoa Noriosta.

Niin oli kirkon kukon kallistuminen vaatinut kolme uhriaan. Pienellä paikkakunnalla asemapäällikkö, pormestari ja kaupunginjohtaja täyttivät kai ehdon "kolme huomattavaa paikkakuntalaista".

Tornin kukko tuli kuitenkin perusteellisesti korjatuksi, eikä enää kallistele, ei tipu, eikä vaadi uhreja.

Lähde: Felix Onkka/Tarinoita Raahesta ja lähiympäristöstä -kirja.

Onni Norio

Takaisin sivulle Totta ja tarua Raahesta