Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Sata vuotta satu- ja kertomuskirijoja lapsille

 

Kirijasto muutti Friemanin talloon pakkahuoneelta

 

Kuva: Kirsti Vähäkangas

Raahen kirjasto oli perustettu vuonna 1852. Suomalaisuuven liiton Raahen haaraosasto perusti vuonna 1907 lastenkirijaston Raaheen. Sen johtokunnasa touhus konsulinna Rosa Sovelius, opettaja Väinö Hyvärinen ja Gerda Holmström. Lapset sai lainata ensimmäisen kerran satu- ja kertomuskirijoja jouluksi 1907. Monelle lapselle kirija ois ollu mieluinen joululahaja. Mutta lainakirijaki saatto tuntua joululahajalta, jossei perheen rahat piisannu kirijojen ostoon. Hyvärinen ja Holmström piti kirijastua auki kerran viikosa.

Lastenkirijasto toimi Raahen kansakoulusa vuoteen 1912 asti. Sillon haaraosasto kenkkäs kirijat Raahen kaupungille ja ne tuupattiin kansankirijaston yhteyteen. Kirijasto oli toiminu vuojesta 1909 lähtien pakkahuoneen (nyk. museo) yläkerrasa, Rantakavun puolella. Sinne siis heivattiin lasten kertomuskirijakki omaksi osastokseen, joka oli sillon vaan suuri kaappi.

 

Mustosen tätin valtakunnasa

Velekaperän vekara Matti Nissilä muistaa takitilleen ensimmäisen asiointireissun Raahen kirijastoon. Isosisko lähti ekaluokkalaiselle kaasiksi. – Sielä on sitte oltava ihimisiksi, oli systeri paapattanu kotona etukätteen ja kyllä pikku Mattia jännitti, vähä pelottiki.

Pakkahuoneen uluko-oven takana oli korkiat portaat, joita piti kiivetä yläkertaan. – En laskenu portaita mutta palijo niitä oli, Matti raatailee. Sitte päästiin kirijastoon, josa Mustosen täti oli vastasa tärkiänä. Päivää piti sanua. Lakki piti ottaa pois päästä. Purukummia ei saanu väykötellä. Kirijastosa oli liikuttava täysin tuppisuuna. Päläpättäminen oli kielletty. Täti saatto ärähtää, jossei kirijastosa toimittu tismalleen sen ohojeitten mukkaan.

Täti ojenti Matille viheriän kaavakkeen, johon oli skriivattava nimi ja syntymäaika. Soli samalla testi, että poika ossaa lukia ja kirijottaa. Lukutaijottomalle ei kirijastokorttia myönnetty.

Matti sai kirijastokortin ja tarkat oortelit mihin sai mennä. Hyllyillä oli kauhian palijo kirijoja. Lasten kirijoille ja yläluokkalaisten kirijoille oli omat hyllyt. - Aikuisten puolelle eijjollu asiaa, innokas lukija huomauttaa. Niitä hyllyjä joutu kuikuileen kaihosasti vielä monet vuojet. Kirijoja sai lainaksi vaan tietyn määrän. Kirijat hääty pallauttaa ajallaan. – Mun eijjoo ikkään tarttenu maksaa sakkoja, Matti kehasee. Ensimmäisestä kirijastoreissusta asti Matti on kulettanu lainakirijat aina kassisa, ettei ne pääse kastuun tai ryöttyyn. Kirijoista oli pijettävä hyvä huoli, että uskalsi pallauttaa ne Mustosen tätille.

Ensi reissulla löyty systerin avustuksella ”Kimmon matka Satulinnaan”-kirija, josa pikku poika seikkaili. Andersenin satuja saatto lukia monneen kertaan. Grimmin satukirijat oli poikaviikarin mielestä pelottavia.

Nuorten toivekirijasto-sarijasta tuli Matille suosikkilukemistua: Salamikämpän poikia sekä Rimpisuon usvapatsas. Niisä kuvattiin poikien kesäsiä seikkailuita. - Se innosti meitäki lähtemään retkille Kummattiin ja Ruonanojan ympäristöön, Matti selevittää. Velekaperän poikaviikarit telttaili Raahen saaristosa: Ämmäsä ja Soinisa. Ruonan etteen oli upotettu laivan höyrykone ankkuriksi. Pojat sano sitä pömpeliksi. Sen päältä oli hyvä onkia. – Lähtäänkö pömpelille? pojat huikkas toisilleen ja sitte ei muuta ku menoksi.

Kirijat on tarijonnu Matille monellaisia elämyksiä: niinku junamatkoja halaki Siperian, matkoja monijoihin vieraisiin maihin, seikkailuja siirtomaavallan aikasesa Intiasa. – Kirijat laajensi maaliman kuvvaa, lokosista eläkeväivistä nauttiva Matti Nissilä tuumailee.

Pirkko Kangas eijjollu pikku likkana mikkään himolukija. - Kansakoulusa luokan perällä oli kirijahylly, josta oppilaat sai lainata kirijoja, Pirkko muistelee ja lissää ottaneensa kirijoja lainaan, ku muukki oppilaat kerta otti. Määräajan perästä Pirkko vaihto kirijat muttei monastikkaan lukenu niitä.

Pirkon kamraati, Seija Kaisto, oli innokas lukija ja suksutteli Pirkon völijyyn pakkahuoneesa toimineeseen kirijastoon. Mustosen tätin oortelit oli akuraatisti mielesä. Kerrattain Pirkko istua napotti Seijan potkurin kyytisä ja luki viimesiä sivuja, ku kirijoja ei uskaltanu pallauttaa myöhäsä. Viisikoitten seikkailut oli Pirkolle mieluisia. – Aikuisten puolelle pääsyä ventattiin innolla, Pirkko selevittää.

Paula Pirinen tuli 13-vuotiaana lyskaan oppilaaksi ja kävi lainaamasa kirijoja pakkahuoneen kirijastosa. – Kirijat oli siihen aikaan tummakantisia, eikä kansisa ollu kuvia, Paula muistelee.

 

Friemanin pytingisä

Vuonna 1959 kirijasto muutti Pekkatorille kauppias Friemanin pytinkiin. Lastenosasto laitettiin Pekkatorin puolelle. Söpö tila oli sissään tullesa oikialla käjellä. Huoneeseen oli hommattu lasten kokoset toolit ja pöyvät sekä kärpässienen mallisia tooleja. Seinille oli ripustettu sieviä kuvia. Semiskat piti satutunteja ja orkaniseeras lapsille muutaki aktiviteettia.

Anna Mustonen pääsi viiraamaan eläkepäiviä vuonna 1968. Paula Pirinen tuli kirijastoon päällepäsmäriksi. Paula uurasti kaks vuosikymmentä (1968-1990) Raahen kirijastolaitoksesa. Vuonna 1969 Pirkko Kangas valittiin Paulalle arpeetikamraatiksi ja häläppäriksi. Pirkon työura Raahen kirijastosa kesti kolome vuosikymmentä (1969-1999).

Nykysen mittapuun mukkaan Friemanin talo oli meleko alakeellinen pytinki: vesijohtua eijjollu, vessaan hääty hilipasta lastentarhaan tai kavun yli Kiesvaaran talloon, sähkövalot katkeili päntiönnään. Kirijastosali oli kylymä ku hollitalli. Talavella hääty hippasta vinkkelit jalasa. Yks puhelin pärisi kirijastosalisa ja nappia painamalla puhelun sai käännettyä Paulalle. Mutta eipä ne olosuhteet tainnu olla sen kasevammat muillakaan raahelaisilla.

Kirijaston henkilökunta, siis Paula ja Pirkko, tuli aamupäivisin kirijastoon järkkäileen hyllyjä. Sitten ne meni kottiin muutamaksi tunniksi ja tuli takasi illaksi. Lauantaisin parivalijakko ahersi kirijastosa vuoron perrään.

Lastenosasto sulijettiin tuntia ennen ku aikuisten puoli. – Kyllä siinä oli ongelmia, ku ihimiset ei tahtonu muistaa ja hyväksyä tätä, Pirkko muistelee. Henkilökunta yritti hoitaa asiaa sammuttamalla lastenosaston valot. Sitte osasto eristettiin köyvellä. Satutunnit pijettiin ennen aukioloaikaa.

Lapset on aina ollu tärkijöitä kunteja kirijastolle ja niitä on passattu mahollisimman hyvin. Kerran yks tenava tuli lainaamaan ”Tuulen vientiä”. Kerran pikku asiakkaalla oli käjesä lappu, johon oli skriivattu ” Kameli ja nainen”. Oikia eepos löyty hyllystä kummallekki. Yks poika halus lainata kirijan, joka kertoo ”eläinten maailmasta täydessä väriloistossaan”. Semmonenki teos löyty.

Mutta kaikkia toiveita ei voitu totteuttaa. Yks lapsi ois halunnu jaamata kirijaa, josa selostettaan, millä lailla tyttöjen ja poikien kasvatusmenetelmät on erilaisia. – Semmosta ei meiltä löytyny, Pirkko tunnustaa. Aivan erityisellä lämmöllä Pirkko muistaa yhtä likkaa. – Mullapa on Peppi-perruukki, tyttö oli hihkunu innosaan kirijaston tätteille porstuasa.

Salovaaran Pertti tuli usiasti kirijastoon lukkeen isoja Aku-Ankka-kirijoja. – Sano sitte, ku kello on viis, poika huikkas. - Joskus sarijakuvia kahteltiin yhesä, Pirkko muistelee.

Aina ei kaikki sujunu parrain päin. Ku kirija pallautettiin sotkettuna, oli otettava yhteyttä kottiin. Eikä siinä märy auttanu: uus kirija oli hommattava tilalle. Karhumapreivejäki lapsille jouvuttiin postittaan. Sakkoja perittiin. Huolimattomalta kuntilta napattiin kirijastokortti hyllylle määräajaksi. Pirkolla muistuu mieleen yks erikoinen tappaus: Lapsi tuli äitin kans setvimään asiaa, ku kirijaa ei löytyny kotua. Kirijastotätteille tuli tenkkapoo, ku kirijaston kortisa eijjollu merkintää pallautuksesta ja lapsi vanno, että on tuonu kirijan takasi. Sitte selevis, että soli vieny kirijan takasi sammaan hyllyyn, josta oli sen ottanukki. Sieltä kukkaan ei honannu kirijaa hakia. Näin asia lutviintu ja pikku asiakas sai oikiat toimintaohojeet vastasen varalle.

 

Lukkaali Juolan riitingeillä

Vuonna 1980 Raahen kirijasto muutti uuteen hienoon lukkaaliin, joka oli rakennettu arkkitehti Saara Juolan riitinkien mukkaan viimesen tapin takkaa. Lääniä on läämältään. Ja haitekkia. Henkilökuntaaki tuli lissää. Satujen kuuntelua varten oli rakennettu satupömpeli. Ei muuta ku tuuppaa luurit korviin, niin voi ihtekseen kuunnella satuja.

Tänäpänä lapsille on tarijontaa joka lähtöön: kirijoja, mussiikkia, elokuvia. Sajasa vuojesa maalima on muuttunu. Kirijaston perusajatus eijjoo muuttunu miksikään. Tekniikka ja vempaimet on vaan tullu avuksi ja lisukkeeksi.

 

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 8.12.2007.

 

Kirsti Vähäkangas

 

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi