Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Polokkaa ja kolesteroolia

 

Janne Vähäkangas ja Paula Mattila v. 1995

 

Kuva: Kirsti Vähäkangas

Täston ny aikaa joitaki vuosia, ku menin työterveyshoitajan vastaanotolle ruttiinitarkastuksee. Sielä palijastu, että veriarvot oli keikahtanu päälajellee. Kolesterooli oli kihahtanu ylös ja hemokloppiini tipahtanu alas.

Seuras ankarat raatit työterveyshoitajan kans, että miten saaha lukemat oikijalle tolalle. Ei kuulemma auttanu muu, ku piti lopettaa läskin syönti ja alakaa reuhkasemmaa kuntopolulla.

Sen koommin ei oo meijän jääkaappiin raijattu rasvasia sapuskoita. Koko sakin on häätyny tyytyä kurriin, markariiniin ja siniseen viiliin. Eikä ennää oo puhettakkaa, että uskaltas leivän päälle laittaa meetvurstia. Ruokaostosten tekemisestä on tullu melekosta salapolliisityötä, ku pittää syynätä tuoteselosteista suolat, rasvarosentit ja sokerit.

Siihenki on pitäny alistua, että rössypottuihin laitetaanki jauhelihhaa eikä pannusa rännättyä läskiä ja että voisa ei ennää paisteta palijo mittää. Uuniin vaan peltille lihapullat ja muut evväät, ettei tuu piilorasvaa!

Aamupalaksi mutustelen mysliä. Siitä saa kuitua, joka kuuluu olevan mahottoman tähellistä. Ja se pittää mahan toiminnan takitilleen oikiasa oortningisa. Maalaistyttönä mulle passaa hyvin se, että potut, lööki, alatoopi ja ratuleipä on terveellisiä ja niitä saa syyvä mahan täyveltä. Kahavi häätyy ryystää mustana ja iliman sokeria. Ja iliman hillomunkkia. Tavallinen leeta ei oo kuulemma kovin pahhaa myrkkyä.

Entäpä sitte se liikunta. Lääkärin määräys oli puoli tuntia päiväsä. Eihän se ollu konsti eikä mikkää sillon, ku pojat oli pieniä. Nehä vipelsi koko ajan vääriin paikkoihin ja niitten peräsä sai poukkoilla alavariinsa. Mutta ny, ku perilliset on muuttanu ommii hotteisiisa, on pitäny hunteerata tämäki asiaa uuteen uskoon.

Ei oo auttanu muu ku painella kakstehot huurusa pitkin pururatoja ja pyöräteitä semmosina päivinä, ku ei oo tullu tehtyä mittää muuta liikunnaksi räknättävvää. Niinku kukkapenkin rappausta. Tai lumitöitä. Tai marijan poimuuta. Tai prätkällä ruisailua.

Tuon tuostaki hilipasen jumppatunnille. Seki oli lääkärin määräys. Konttoristin tärkein työkalu, hiiri, teki semmosen tepposen oikialle käjelle, että kortisoonin kans piti lääkitä ens hättii. Resepti jatkohoijoksi oli jumppaa ja puntteja joku kerta viikosa. Jos joku ois sanonu mulle 30 vuotta sitte, että hiiren kans ähärään päivät pitkät, niin hulluna oisin pitäny.

Tärkiäksi konstiksi kolesteroolin alentamishoijosa sekä osteoporroosin ja tementian torijunnasa on kehkeytyny tanssiharrastus ja -kurssit, jokka alotettiin perheenpään kans reilut viis vuotta sitte. Ykköstavotteena oli oppia sen verran askelia, että kehtaa konkareisa pyörähtää parketille. Toisena tavotteena oli kohentaa kuntua niin palijo, että jaksaa tanssata iliman että lääpästyy heti alakuillasta.

Kaikista lujimmille otti polokan oppiminen. Ku ensimmäisiä kertoja reistasin harijotella sallaa olohuoneesa, niin perheenpää äsitteli, että eihän tuosta mittää tuu! Sinähä oot ku täryjyrä!! Koko mökki tärisee ja akkunat helisee!!! Sen verran oon jääräpäine ja pahansisune, että en antanu eppäilevien tuomaitten lannistaa. Päinvaston. Ähämästäänki jatkon harijottelua vuojesta toiseen mutta nyt kehtaanki lähtiä polokalle aina ku siihen tullee tillaisuus.

Polokan oppiminen on ollu muutenki tärkiä ihtetunnon kohottaja täsä liikunta-asiasa, josa oon aina pärijänny kelehäsesti. Koulun hiihtokilipailuisa jäin aina viimeseksi ja kerranki opettaja kysy, että eksyikkö nää välillä, ku meni näin kauvon.

Pesäpallua en siejä vieläkää, ku sen takia meinasin syrijäytyä koko yhteiskunnasta. Aina ku koulun voikkatunnilla pelattii, nii kaks parasta tyttyä sai valita joukkueen ja joka kerta jäin viimeseksi seisua töröttään kentälle ja kumpiki tyttöistä kysy, että onko meijän pakko ottaa tuo Kirsti. Ja pakko oli. Syynä syrijintään oli se, etten ikinä osunu mailalla palloon enkä saanu koppia.

Labor omnia vincit improbus, opetti Hilija aikonaa latinaksi ja oli oikiasa. Sitkiä työ on tuottanu tulosta. Kolesterooli on puonnu. Olo on keventyny. Lenkkipolulla taapertaminen tuntuu helepommalta vuosi vuojelta. Hapareenit on kasvattanu ruvista ranteesee nii palijo, että hiirulaisen kans pärijää huluppiasti.

Näin joulun alla tullee vängälläki mieleen vanahat hyvät ajat, ku pojat kortteeras vielä kotona ja yks joulun ajan kohokohtia oli kinkun paistaminen ja syöminen. Liekkö tuota mittää sen parempaa kulinaarista nautintua ku vasta paistettu kinkku. Ja ku jouluna saa syyvä yölläki, niin 15 kilon lihamöhkäleestä oli ylleesä Tapanin päivänä jälijellä vaan luut. Onneksi sentään rosollista ja lanttuloovasta saa nauttia vieläki ihan oikiasti eikä vaan muistoisa. Muistakaa pittää pää kylymänä ja jalat lämpiminä ja viettäkää keviän mukava joulunaika!

 

Julkaistu Raahen Joulu-lehdessä v. 2001.

 

Kirsti Vähäkangas

 

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi