Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kunnalliskojisa maatalloutta ja vanahusten hoitua

 

Kunnalliskojin talosa toimii tänäpänä mussiikkileikkikoulu

 

Kuva: Kirsti Vähäkangas

Tupakkafabrikööri Johan Leufstadiuksen (1795-1867) poika Lars Fredrik (1835-1889) testamenttas 400.000 mummon markkaa hyväntekeväisyyteen. Kaupungin viskaalit päätti rakentaa perintierahalla köyhäintalon. Lars oli antanu oortelin, että perinnön saa käyttää, ku pätäkkää on kasasa puoli milijonaa. Ku summa oli noussu 470.000 markkaan, kenkkäs Johan-veli, se sukelluspuvun lahajottaja ja Anna-systeri yksistä tuumin puuttuvan summan. Ja rakennustyöt alako kiiruusti. Virallisia vihkijäisiä viirattiin 13.9.1898. Siinähän se pytinki on pystysä vieläki Merikavulla. Siinä toimii tänäpänä mussiikkileikkikoulu.

Köyhäintaloja ruvettiin vähitellen puhuttelleen kunnalliskotteiksi. Kunnalliskojin tontille on pykätty uusia rakennuksia tarpeen mukkaan. Ny viimeksi Mainingin tilat rempattiin parraan tapin takkaa.

Tämän kertomuksen päähenkilö, Rantsilasta kotosin oleva Ernesti Näsänen, tuli Raahen kunnalliskottiin maatilan työnjohtajaksi syksyllä 1946.

 

Sapuskat omasta maasta

Monet raahelaiset vilijeli maata ja piti lehemiä 1960-luvulle elikkä Rautaruukin tulloon asti. Vielä 1950-luvulla Raahen katuja lompsi 300 ämmyä, ku kaupunkilaiset kuletti niitä laitumelle aamulypsyn jäläkeen ja takasin iltapuhteella. Nuori karija sai olla laitumella koko kesän.

Kaupunki vuokrasi vilijelys- ja laijunmaita. Niimpä kunnalliskojillaki oli peltoja eri puolella kaupunkia: Velekaperällä, Yritysperällä, Kummatisa, Holomisa ja Koskenkorvalla. Kunnalliskotiväki kasvatti omiksi tarpeiksi pottua ja vilijaa sekä karijan rehuksi heinää.

Kunnalliskojin navetasa ammu kaheksan lehemää sillon ku Ernesti otti pestin vastaan. Lehemäluku oli suurimmillaan 24. Lisäksi hoijettiin mullikoita, sikoja ja lampaita sekä nelijä hevosta. Ensimmäisen oikian raktorin kunnalliskoti sai vuonna 1950, sitä ennen maatöisä oli käytetty aataminaikusta autoraktoria.

Kunnalliskoti toimi kahesa pytingisä: oli vanahainkojin puoli ruokasalleineen ja houruinhuone, josa hoijettiin mieleltään järkkyneitä. Niistä osa oli vaarallisia, jopa väkivaltasia ja noli pijettävä lukkojen takana.

Kunnalliskojin pihapiiriin oli pykätty tarpeelliset rakennukset: navetta, talli, puuliiteri, makasiini, pakaritupa, sauna sekä kalusto- ja elosuojat. Karijasta huolehti vuosikymmenten ajan karijakko Martta Malila apulaisten kans. Martta oli kotosin Nivalasta ja muutti sinne takasi eläkkeelle päästyään.

Oisko se ollu 1950-luvun loppupuolta, ku joku kaupungin viskaali telefuneeras Ernestille yhtenä aamuna ja määräs, ettei kunnalliskojin lehemiä saa viijä laitumelle tavallisseen aikaan eikä tavallista reittiä Fellmannia pitkin, ku resitentti Kekkonen tullee kahtomaan Rautaruukin aluetta. Lehemiä lähettiin viemään toista reittiä. - Ku oltiin hautuumaan kohalla, niin justiin sillon Kekkonen kalakutteli junalla ohi. Ja näki kuitenkin ne lehemät, Ernesti palijastaa.

Sovan jäläkeen liha, leipä ja maito oli kortilla. Vaikka kunnalliskojisa piisas sapuskaa, niin korttimääräyksiä hääty nouvattaa akuraatisti: keittäjä Esteri Parkkila jako aamulla korttiannokset leipää ja maitua ja puotti kupongit pussiin. - Mun hääty tehä tilitykset. Ku räknäs 60-70 ihimisen kupongit, liimas ne pahavilevvyyn ja ynnäs kilot ja litrat, niin siinä saatto mennä koko yö, Ernesti kertoo ja valistaa, ettei ylimäärästä ruokaa saanu myyvä, vaan se meni ylleiseen kulutukseen. Sitte ku säännöstely loppu, kunnalliskoti alako myyvä maitua meijeriin. Kaupunkilaiset kävi ostamasa tinkimaitua ommiin pääläreihin.

- Eihän sitä ollu keskuslämmitystä eikä vesijohtua, Ernesti muistuttaa. Klapien hakkaamista piisas, ku kaikisa huoneisa oli puulämmitys ja kakluunit. Vettä hääty monasti haalata myös lähitalojen kaivoista.

Ernesti muistelee lämmöllä yhen pitkäaikasen työkaveruuven alakamista: Kyröläisen Mauno oli muuttanu Raaheen Paavolasta ja ahersi Raahe-yhtiösä. - Yhtenä iltana se tuli meille kyssyyn maatyömiehen arpeetia. Ku kunnalliskojisa oli paikka auki ja Mauno oli maalta kotosin, niin löimmä kättä päälle. Yhesä me sitte mentiin kaupunginvarikollekki, ku nämä hommat loppu vuonna 1970, Ernesti porisee.

 

Persoonallista porukkaa

Sosiaalilautakunta ja johtajatar päätti kunnalliskottiin pääsystä. Sielon kortteerannu ja ahertanu monia erikoisia persoonia. - Monelle kunnalliskojin työntekijälle soli myös koti ja ne asu sielä lopun ikkääsä, Ernesti valottaa tuon ajan elämää. Osa asukkaista halus osallistua talon töihin vointisa mukkaan. Huhupuhheina liikkuu tarinoita kossien kujjeista ja kummituksista:

- Saattohan ne Velekaperän poikaviikarit jotaki koiruutta joskus kekata mutta eipä niistä oo jääny mittään hampaankolloon, Ernesti raatailee sovinnollisesti ja vakkuuttaa, ettei kunnalliskojisa oo ikuna kuuna päivänä kummitellu, vaikka jokku heikkohermoset nii luuleeki.

Heikkilän Eino huolehti kunnalliskojin hevosista. Joku oli joskus ehotellu sille, että pärijäisit kai sinä muuvallaki. - Miten ne täälä pärijäis iliman mua? Eino oli vastannu ja kortteeras kunnalliskojisa elämäsä loppuun asti.

Toini oli tullu siirtolaisena Raaheen. Se jäi kunnalliskottiin loppuiäkseen, ku seijjois pärijänny omillaan. Toini uurasti karijakon apulaisena ja ahersi heinäpellolla ja millon misäki puuhasa häläppärinä.

Kalle oli tullu nuorena kunnalliskottiin asiapojaksi. - Luultavasti seijjois selevinny minkään vapriikin likviitilistolla mutta meillä soli korvaamaton apu keittiöväjelle, Ernesti painottaa. Kalle hilipasi asioilla: kävi postisa, apoteekisa ja kaupasa. Se kantaa reutuutti puita ja vettä köökiin.

Kerran Ernesti sattu postiin Kallen kans yhtä aikaa. Kalle kahteli akkunasta Pekkatorin suuntaan surkiana ja voivotteli, että kyllä ne ny meni. No, Ernestihän rupes kyseleen, että mikä meni. - No mun kinttaat, sanua tokasi Kalle. Joku oli kopannu ne ja häippässy sen siliän tien. Ernesti säntäs perrään muttei saanu miekkosta kiinni. Kallen hääty tepastella käjet lakkareisa takasi kunnalliskottiin.

Lautamies oli pienenläntä karijalaismies, joka jakeli haasteita kaupunkilaisille. - Sillä oli se oma rämpsynsä linnatuomioineen, jonka se luki aina, ku joku yllytti ja anto pari lanttia tai tupakan, Ernesti naurahtaa.

Yhtä miestä puhuteltiin Pötkylä-Antiksi, ku se lähti sitkaasti työhommiin. Ku verokarhu oli joskus ulosmitannu siltä veroja, niin soli suivaantunu työntekkoon lopullisesti. - Antti lähtee nyt ja syö entisekki pois, tarina kertoo Antin sanoneen. Sen jäläkeen sanottiinki, että Antti on syömäsä verorahoja, ku työ ei tahtonu maistua.

Ernesti tunsi Perkisen velijekset Aleksin, Antin ja Jussin työnsä puolesta. - Olin hommaamasa niitä kunnalliskottiin ja kantamasa viimeselle matkalle, Ernesti tilittää.

Näsäsen puhelin pirisi yhtenä iltana, ku sosiaalijohtaja Pekuri tahto Ernestiä kaasiksi. - Lähe kaveriksi käymään Iiläisisä. Perkisiä eijjoo näkyny kaupungilla monneen päivään, häätyy mennä kahtoon mikä sielon hätänä, Pekuri toimitti. No niinhän sitä lähettiin. Ku mökistä näky valot, niin tiijettiin, että ovat ainaki hengisä.

- Kyllä sielä piti käyvä monta reissua ennenku saatiin pojat kunnalliskottiin, Ernesti muistelee. Muuta vaihtoehtua ei ennää siinä vaiheesa ollu, ku äitimuori oli kuollu. Poikien huusholleeraus oli ihan toivotonta puuhaa. Iiläisten mökisä oli semmonen siisteystaso, ettei sitä usko kukkaan, jossei oo käyny kahtoon. - Velijekset ku piti kanojaki sisällä tuvasa, niin siivon voi arvata, Ernesti huokaa.

Ku virkavalta oli teheny päätöksen, niin Ernesti lähti hevosen kans hakkeen poikia. Paikalla oli polliisi ja sosiaalijohtaja. - Kyllä siinoli kamala huuto ja poru, ennenku pojat saatiin kyytiin, Ernesti kertoilee. - Pekuri esitti, että ajettas jäitä myöten sähkölaitoksen rantaan, ku Rantakavun varteen oli kertyny sakkia töllöttään, Ernesti selevittää mutta huomauttaa, että väki seuras peräsä, ku ne kuuli huuvon.

Kunnalliskojisa oli sauna valamiiksi eltattuna ja hoitajat ootti porstat kourasa. Pojat kuurattiin putipuhtaiksi ja kaikki hynttyyt huikittiin ennenku ne voitiin ottaa talon asukkaiksi.

Ernestin työrupiama kaupungin leivisä jatku reilut 40 vuotta. Näsänen pääsi eläkkeelle vuonna 1986 ja nauttii oloneuvoksen päivistä Velekaperällä yhesä vaimonsa kans. - Siihen oon tyytyväinen, että mullon aina ollu töitä, hunteeraa hyväkuntonen eläkeläinen.

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 23.12.2004.


Ernesti joulupukkina kunnalliskojisa

Velekaperän rauhasa eläkepäivistä nauttiva Ernesti Näsänen muistaa monellaisia jouluja. Kunnalliskojin joulujuhulat oj jääny mieleen mieluisina muistoina työvuosilta. – Pikkujoulu järijestettiin joka vuosi ja sinne tuli aina myös sosiaalilautakunnan jäsenet, Ernesti kertoo ja lissää, että monet herskaapit niinku Auriot, Kiesvaarat ja Pekurit oli aina läsnä kunnalliskojin pikkujouluisa. – Emännät oli aina laittanu pöyvän koriaksi ja rätänny sen seittemää sorttia naposteltavaa, Ernesti kehhuu.

Jouluaattua vietettiin oman väen kesken. Siihen osallistu kunnalliskojin asukkaat ja henkilökunta perheineen ja sillon kävi joulupukki. – Se jako ommaisten tuomat paketit, Ernesti muistelee ja tunnustaa hoitaneensa joulupukin virkaa aika monena jouluna. Monesti Velekaperän lapset esitti ommaa ohojelmaa niinku tiernapoikia.

Yhtenä jouluaattona Ernesti poikkesi Kyröläiselle, ku oli menosa kunnalliskottiin aattoillan viettoon ja sanua pässäytti Veikko-pojalle, että läheppä sinäki völijyyn, jos uskallat. – Minä en joulupukkia pelekää, uhosi poika.

Ku Ernesti sitte komuroi joulupukin tamineisa salliin, niin Veikkua ei näkyny missään, ku soli sökässy toolin alle piiloon. – Onkohan täälä Veikko-nimistä poikaa? pukki kyseli ölövinä. – Isi, ota munki lahajat, oon takkuulla ollu kilttinä, poika vakkuutteli toolin alta.

Navettatyöt tehtiin aattona tavallista aikasemmin, että karijakkoki pääsi rauhottuun joulun viettoon. - Ja hevosille varattiin aina kauroja jouluaamuksi, Ernesti huomauttaa.

Näsäset kortteeras aluksi kunnalliskojin asunnosa mutta jo 1952 perhe pääsi muuttaan oman orren alle Velekaperälle. – Täsä on hyvä asua: alue on lähellä keskustaa ja silti rauhallinen, Näsäset kehua retostaa.

Ernestin huonekunta on lissääntyny vuosien saatosa, nii että nelijän lapsen perheisiin on syntyny kaikkiaan kaheksan lapsenlasta ja yks lapsenlapsenlapsiki ojjo siunaantunu. – Onhan nuita joulupukki-keikkoja riittäny, tunnustaa isoisä lepposasti.

- Entivanahaan joululahajat näperreltiin ihte. Nyt ne hajetaan kaupan hyllyltä, vertaa rouva Näsänen aikojen muuttumista. Mummun käsisä syntyy pukinkonttiin silikkihuiveja ja tyynyliinoja. – Päiväsairaalasa niitä askarrellaan, mummu touhuaa.

 

Juttu on julkaistu Raahelaisessa 23.12.2004.

 

Kirsti Vähäkangas

 

Takaisin sivulle Räntätty raaheksi